Sain tänään viettää iltapäivähetken ei arkeeni niin tyypillisessä seurassa vuosittain järjestettävän Suurten kaupunkien ja OAJ:n kehittämis- ja neuvottelupäivillä, kun meillä Vantaan kaupunkina on kunnia emännöidä kyseisiä kinkereitä tänä vuonna. Kutsuseminaarin kantavana teemana on mm. toimet koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi ja segregaatiokehitykseen vastaamiseksi. Seminaarin teemasta puolet on tietysti ei niin keskiössä toimenkuvassani, mutta hei se toinen puoli … siinä meillä riittää kaikilla yhdessä tekemistä toimenkuvaan katsomatta! Ja nyt puhun tietysti toimista segregaatiokehitykseen vastaamiseksi.

Oli suuri ilo ja kunnia olla mukana seminaarin teemaryhmässä: Hallinnolliset ratkaisut ja resurssit segregaatiokehityksen hillitsemiseksi. Teema tietysti osui ja upposi, koska olemme käynnistäneet kaupunkina Yhteinen koulu -hankkeen osana kansallista koulusegregaation ehkäisyn yhteistyötä. Sain alustaa seminaarissa Yhteinen koulu -projektiasiantuntija Pia Aaltosen kanssa keskustelua otsikolla Koulusegregaation vähentäminen Vantaalla ja kaupunkisuunnittelun rooli koulusegregaation vähentämisessä. Esityksemme oli tietysti vain pintaraapaisu isoon tärkeään teemaan, mutta Yhteinen koulu -hanke mahdollistaa meille syvempää luotailua, kunhan päästään vauhtiin! Kuten arvata saattaa en kuitenkaan malttanut olla kirjaamatta iltapäivän innostusta vähän tännekin, koska onhan sosiaalinen kestävyys äärimmäisen olennaista onnellisessa kaupungissa! Joten … tässä muutamia nostoja iltapäivän ajatuksista.

Lähdetään siitä, että onnellinen kaupunki on ihmisten kaupunki eli kaikkien kaupunki. Ja jotta kaupunki toimii kaikille eli on hyvä ja turvallinen sen jokaiselle asukkaalle ja siellä vieraileville, tulee kaupunkia tutkailla heikko-osaisimman näkökulmasta eli nostetaan keskiöön lapset. Lasten kaupunki on kaikkien kaupunki. Kaikkien kaupungissa toteutuu ihmisten yhtäläiset oikeudet ja kaikki elämäntavat ja mielipiteet ovat sallittuja niin kauan kuin ne eivät rajoita muiden vastaavia oikeuksia.

Tällä lähtökohdalla pohdimme kaupunkisuunnittelun toimia segregaatiokehitykseen vastaamiseksi ja vielä tarkentaen koulusegregaatioon otsikolla kaupunkisuunnittelun rooli koulusegregaation vähentämisessä.

Yhtenä tunnettuna konseptina nostimme esityksessämme esiin ”kadun silmät” eli mahdollisuuden nähdä rakennuksista kadulle ja toisin päin, mikä luo luontaista passiivista kontrollia eli turvallisuuden tunnetta, koska yksinäinenkään kävelijä ei ole koskaan yksin. Konsepti tukee elävää kaupunkia sekä kaupunkitilojen viihtyisyyttä ja vahvistaa alueen sosiaalista kestävyyttä. Sen lisäksi, että kaupunkisuunnittelussa tulisi varmistaa, että rakennuksista tulee nähdä kadulle; katu ei saa olla ”silmätön”. Esimerkiksi kivijalkakerroksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota, että ne ovat toiminnallisesti maksimaalisen avoimia. Kivijalkakerroksen huoneiston pääsisäänkäynnin tulee olla mahdollisimman julkisesti julkisivussa, jolloin ovesta kulkija aktivoi katutilaa myös sivumennen.

Toiseksi keskeiseksi nostoksi otimme alueidentiteetin, joka tukee omistajuutta, vahvistaa paikan henkeä ja alueen asukkaiden ja muiden toimijoiden sitoutumista paikkaan. Alueidentiteetti auttaa parhaimmillaan vahvistamaan aluetta omaksi erityiseksi paikakseen. Alueidentiteetti pohjautuu alueen kulttuurihistoriaan ja identiteettimaisemiin, mutta potentiaalisesti myös uusiin tavoiteltaviin alueellisiin identiteettitekijöihin (placemaking).

Kaupunkisuunnittelussa voimme tukea alueidentiteettiä kaupunkirakenteen kokonaisuudessa, arkkitehtuurissa ja talojen välisissä tiloissa. Arkkitehtuurin korkealaatuisuus, monimuotoisuus, värikkyys ja leikkisyys luo osaltaan monimuotoista ja inhimillistä mittamaailmaa. Talojen välisissä tiloissa keskiöön nousevat risteävät reitit, erityisesti risteyksien riittävä tiheys ja niiden viihtyisyys, joka kannustaa hidastamaan tahtia mahdollistaen kohtaamisia. Risteykset ovat myös niitä houkuttelevimpia liiketilojen paikkoja ja kana-muna-asetelmana voidaan pohtia kumpi olikaan ensin.

Alueidentiteetistä juonnutaankin luontevasti naapurustoihin. Naapurusto on se meidän ihmisten kodin lähiympäristöksi kokema kokonaisuus, joka muodostuu keskimäärin 5-7 korttelista. Naapurustosta löytyvät kaikki sujuvan arjen peruselementit kuten kohtaamisia mahdollistavat kaupunkitilat esim. pikkuaukio ja/tai lähileikkipaikka, hybridipalvelukeskittymä, johon on keskitetty naapuruston autopysäköinti ja lähipalveluja kuten päiväkoti, kauppa ja/tai kioski. Lisäksi naapuruston vihreys on tärkeää. Erityisesti vehreät yhteydet laajemmille virkistysalueille ovat merkittävät naapuruston laadun kannalta. Naapurustot ovat parhaimmillaan persoonallisia, oma teemaisia, jolloin jokainen voi löytää itselleen sopivan tavan asua, työskennellä ja elää. Teemana naapurustossa voi olla esimerkiksi valo, maatila, viljely, vesi tai taide. Esimerkiksi valon naapurustossa valosuunnittelulla erityisestään kaupunkitilat. Rakennukset voivat olla erityisvalaistuja, värivalaistuja tai vaikka yksityiskohtia voidaan korostaa valolla. Talojen välisissä tiloissa valo voi olla läsnä valotaideteoksina, erityisinä kaupunkitilan erityispiirteitä korostavina valoina tai vaikka valokalusteina. Jos naapuruston teema olisi puolestaan maatila, voisi naapurustossa olla kotieläinpihoja, naapurustokanala, mehiläistarha ja ratsastusreitti voisi kulkea naapuruston läpi ja naapurustossa voisi olla kaupunkiviljelyksiä sekä vaikka paikallistuotantomyyntipiste tai lähiruokapiirin jakelupiste. Kaikki naapuruston kasvit voisivat olla syötäviä ja katukalusteet voisivat tukea muotoilullaan teemaa.

Kolmas keskeinen kaupunkisuunnittelun keino alueen sosiaalisen kestävyyden tukemiseksi on mielestäni ehdottomasti asumisen ja palvelujen monimuotoisuuden varmistaminen. Kaupungin tulee tarjota monipuolisia asumismahdollisuuksia. Aito sosiaalinen kestävyys ehkäisee segregaatiota ja tukee asumistarpeiden muuttuessa elämäntilanteen mukaan. On välttämätöntä, että asumisen jatkuminen mahdollistuu esimerkiksi tulotasojen tai perhekoon muuttuessa. Näin voimme tukea sosiaalisten kontaktien kestävyyttä ja parhaimmillaan jatkumista läpi elämän. Jos naapurit tuntevat toisensa ainakin pinnallisesti, luo se yhteenkuuluvuutta ja vähentää ”hälläväliä” -asennetta. Asuinrakennusten ja -huoneistojen monimuotoisuus sekä hallinta- ja rahoitusmuotojen moninaisuus lisäävät erilaisia ihmisiä alueella, mikä mahdollistaa eri ihmisryhmien välistä vuorovaikutusta. Väestön monimuotoisuus tarkoittaa palvelujen monimuotoisuutta. Tässä ollaan taas kanassa ja munassa. Toisaalta on turha lähteä spekuloimaan, kumpi tarvitaan ensin, kun kumpikin tarvitsee toistaan elimellisesti toimiakseen. Lapsi tarvitsee neuvolan ja tarhan, nuori koulun ja harrastuksen, keski-ikäinen työn ja huvin, eläkeläinen jumpan ja karaoken. Ja toisaalta eläkeläinen voi käydä neuvolassa mittaamassa verenpainettaan käytyään ensin lisäsylinä tarhassa tai nuori vetää jumppaa eläkeläiselle keski-ikäisen laulaessa karaokea.

Nämä kolme teemakokonaisuutta, jotka nostimme kaupunkisuunnittelun tiimoilta tärkeiksi keinoiksi segregaatiokehitykseen vastaamiseksi, olemme ottaneet lähtökohdiksi Kivistön uuden keskustan kaupunkikehitykselle. Kivistön keskusta on erittäin herkullinen mahdollisuus luoda lähtökohtaisesti kokonaiskestävää kaupunkia, kun kaupunkirakennetta kehitetään vasta ensimmäistä kertaa. Kaupunki ei ole kuitenkaan koskaan valmis. Näin ollen, nämä samaiset teemakokonaisuudet toimivat myös jo rakentuneilla alueilla. Kuten sanottu kaupunki ei ole koskaan valmis ja onkin tärkeää tiedostaa, että voimme valita annammeko rakentuneiden alueiden kehittyä ns. orgaanisesti eli esim. markkinavoimien määrittämänä vai varmistammeko niiden kestävän kehittymisen! Myös jo kertaalleen rakentuneilla alueilla tulisi olla visio, tulevaisuuden tavoitetila. Kaupunkisuunnittelussa vision konkretisoimiseksi voidaan laatia esimerkiksi kehityskuva tai kaavarunko, jolla määritetään tavoiteltavaa kehityskulkua ja jolla voidaan varmistaa eri kaupunkitoimintojen tasapainoisuus. Kehityskuvalla tai kaavarungolla voidaan varmistaa esimerkiksi julkisten palvelujen yhdenvertaisuus kaupunkitasoisesti, sillä esim. kaupunkiympäristön laatu ei saa riippua asukkaiden valmiudesta.

Lopuksi palaisin vielä alkutavoitteeseen lasten kaupungista. Lasten kaupunki on kaupunki, jossa lapsi voi liikkua itse aina! Lasten kaupunki on kompakti kaupunki ja koko kaupunki on koulu (vrt. retki-ip, luontopäiväkoti). Kaupunkisuunnittelussa erityisesti avointa toimintaa mahdollistavat monitoimitilat kuten kokkaustilat, puutyöpajatilat, liikuntatilat sijoitetaan keskeisesti ja näkyvästi kaupunkirakenteeseen, jotta toimintaan voi helpommin eksyä ja/tai löytää. Näin ollen tällaiset monitoimitilat voisivat luontevammin palvella kouluaikoina koulun toimintaa ja muina aikoina kaikenlaista harraste- ja ehkä jopa pienyritystoimintaa. Tällaiset tilat voisivat parhaimmillaan sijaita eri puolilla kaupunkia ja tuottaa koululaisille välituntiliikuntaa siirtymien kautta, mikä elävöittäisi samalla kaupunkia, kun lapset liikkuisivat päivällä kaduilla. Näin lapset myös oppisivat kulkemaan kaupungissa, kaupunki tulisi heille tutummaksi ja lapset voisivat alkaa kasvattamaan luontaista omistajuutta omaa kaupunkiaan kohtaan.

Kompaktiin kaupunkiin liittyy tietysti kysymys, kuinka kompakti tulisi kaupungin olla toimiakseen ideaalisti? Vastausta en tähän hätään lähde arvailemaan, mutta kuriositeettina mainittakoon, että Vantaan väestötiheys on noin 1 011 as./km² (30.6.2022). Vantaan peruskouluikäisten osuus väestöstä on noin 10% ja siten 1000 oppilaan koulu tarvitsee lähtökohtaisesti 10 000 asukasta. Tämä tarkoittaa, että osa vantaalainen koulumatka vaihtelee naapurikoulusta 10 km koulumatkaan lähikoulusta puhuttaessa. Ja toisaalta esimerkiksi uudessa Kivistön keskustassa on tavoitteena, että tulevaisuuden koulumatka on maksimissaan 500m.

Ai niin ja miksi tästä pitikään puhua! No tietysti siksi, että vain poikkihallinnollisella yhteistyöllä voimme puuttua nykyiseen segregaatiokehitykseen aidosti. Niinpä haluamme myös lähteä vahvistamaan koulujen ja kaupunkisuunnittelun yhteistyötä entisestään varmistaaksemme, että lapset tulevat osallisina kuulluiksi koulujen kautta, koska kotien osallisuusosaaminen ei ole erilaisien perhetilanteitten takia yhdenvertaista. On tärkeää, että lapset pääsevät ja oppivat vaikuttamaan lähiympäristöönsä. Yhteissuunnitteluun koulutilojen kalustuksen, pihavälineiden ja –toiminnallisuuksien sekä katujen ja puistojen kalusteiden ja toiminnallisuuksien osalta meillä on jo hyvät käytännöt. Uskomme, että näin mahdollistamme aitoa omistajuutta ja vahvistamme osallisuuden oppimista eli lähtökohtaisesti edesautamme, että uusista sukupolvista voi syntyä luontaisia yhteiskunta-aktiiveja, joiden intressissä on varmistaa, että kaikkien kaupunki on onnellinen kaupunki!