No jopas sattui! Elämme selvästi jonkinlaista kaupunkielämän murrosta. Tuskin ehdin sanoa sanottavani talojen välisistä tiloista, kun pitää jo alkaa murmuttaa taloissa olevista tiloista! Ehkä olemme vihdoinkin siinä jossain uuden maailman järjestyksen kynnyksellä, jossa kapitalistisen kaupallisen kaupungin on aika syntyä uudelleen. Nyt on nimittäin niin, että kaupunkilaiset ovat vallanneet Oodin ja alkaneet nauttia kohtaamisista, kulttuurista ja kaupunkielämästä noin ihan muuten vaan. Kaupunkielämän renessanssi taitaa siis olla jo melkein tässä!

Onhan tämä vähän tylsää, että innostun aina aivan liikaa Hesarista. Mutta, kun ei meillä mitään muutakaan yhteistä mediaa tässä maassa ole, jonka äärellä vouhkata! (Siinäpäs taas oma aiheensa. Kuinka kestävää ja aitoa on laskea yhteiskunnan keskustelu yhden median varaan? Huhuu, jos edes toisen lehden tähän maahan saisi! Vähän erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä.) Niin siis mistä nyt näin taas innostun? No tietysti Kaupunki-sivujen Oodi-jutusta! Niinpä Fredrikoista nauttimisen sijaan tässä naputan sitä, että kyllä: ”Oodista kaavailtiin aikoinaan kaikkien kansalaisten olohuonetta.” Ja siinä on onnistuttu! Hurraa! Toimittaja Hovi-Horkanin mielestä onnistuttu on ainakin pikkulapsiperheiden osalta. Minun mielestäni on ilmiselvää, että tavoite on toteutunut kaikkien kansalaisten osalta. Oodihan suorastaan pursuaa porukkaa! Aina!

Aihe on valtava, mutta koitan pidättäytyä asian ytimessä: kirjoittaa oodin Oodille! Ensinnäkin kuten Oodin saavuttama suosio osoittaa, tarvitsemme tällaisia kaikkien kansalaisten olohuoneita, jotka epäkaupallisina tiloina mahdollistavat suunniteltuja ja sattumanvaraisia kohtaamisia ilman kolmatta hyötyjää (maksulliset tilat). Tarvitsemme näitä epäkaupallisia tiloja, sillä ne mahdollistavat lajillemme tyypillistä monimuotoista sosiaalista kanssakäymistä myös ilman taloudellisia rajoitteita. Miksi tämä on tärkeää? Meidän ihmisten katsotaan eroavan muista lajeista monimuotoisen sosiaalisen kanssakäymisemme ja kulttuurimme ansiosta. Evoluutiossa keinojamme selvitä muita lajeja paremmin on ollut keskeisesti älykkyys, eli aivomme. Muita vastaavia keinoja, osin aivoihin perustuen, ovat olleet esimerkiksi kieli, tekniikka, tieto, organisaatiotaito, joukon voima ja sen mahdollistama erikoistuminen. Meille on siis lajityypillistä organisoitua keskenämme sosiaalisen kanssakäymisen ympärille. Tästä pullahtikin mieleeni yksi teiniaikojeni lempirunoista; Tabermannin (RIP) sanoin tarvitsemme toinen toistamme ollaksemme itse ihmisiä.

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,

vähemmän kuin ihminen voi olla.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tommy Tabermann

Pohdimme tätä sosiaalisuuden tematiikkaa Kestävän Kivistön manifestissa, koska elävä kaupunki on yksi kaupunkisuunnittelun keskeinen tavoite. Sillä pyrimme varmistamaan kaupunkielämän tuottaman hyödyn yksilölle; hyödyn siitä, että ihminen valitsee elämän kaupungissa maaseudun sijaan.  Hyvällä suunnittelulla voimme tietoisesti pyrkiä tuottamaan raamit elävälle kaupungille, mahdollistaa elävää kaupunkia, mutta elämän kaupunkiin tuo ihminen. Siksi kaupunkisuunnittelu on välttämätöntä perustaa ihmisen käyttäytymisen ympärille. Elävä kaupunki syntyy kompaktista kaupunkirakenteesta, sopivasta väestötiheydestä, otollisista kävelyetäisyyksistä sekä fyysisesti ja toiminnallisesti laadukkaista kaupunkitiloista. Elävän kaupungin ytimessä on ihminen, joka kävelee ja pysähtelee ja tuo siten elämän kaupunkiin. Siksi meidän tulee keskittyä talojen välisiin tiloihin ja erityisesti meidän leveysasteillamme myös taloihin, joista ihminen liikkuu yhdestä toiseen. Tehokas kaupunkirakentaminen säästää luontoa rakentamiselta, kun kaupunkirakenne levittäytyy vain suhteellisen pienelle alueelle verrattuna väljempään rakentamiseen. (Ja kyllä! Aion kirjoittaa luontokadosta lisää, kunhan ehdin …).

Elävä kaupunki tarkoittaa kohtaamisia ja kohtaamiset tuottavat sosiaalista kestävyyttä eli kestävyyden neljättä tukipilaria (ekologisen, ekonomisen ja kulttuurisen kestävyyden rinnalla). Kohtaamiset edellyttävät fyysistä tilaa ja kuten Oodi osoittaa ovat julkiset palvelut tässä keskeisenä mahdollistajana! Mitä muuta yhteiset tilat voisivat olla kuin kauppakeskuksia ja Oodi? No tietenkin kaikki muutkin kirjastot ajavat samaa asiaa. Samoin puistotalot ja asukastilat (joista ainakin Helsingissä on suurin osa ikävä kyllä parhaillaan suljettuna henkilöstöresurssivajeen takia). Mutta voisimmeko mennä vielä pidemmälle? Kuinka saisimme kaikki julkisia palveluja ensisijaisesti palvelevat tilat laajemmin yhteiseksi? Voisiko esimerkiksi koulutoiminnot hajauttaa kohtauttamaan meitä paremmin? Jos kotitalouden, musiikin, kuviksen, käsitöiden ja liikunnan oppimistilat sijaitsisivat keskeisemmin esimerkiksi rakennusten kivijaloissa, liittyen luontevasti julkisiin ulkotiloihin, voisimme kenties löytää tiloihin harrastamaan ja altistua uusille sosiaalisille kohtaamisille. Toisaalta tällainen oppimistilojen hajauttaminen voisi parhaimmillaan tukea kaikkien kaupunki -konseptia opettaessaan myös lapset liikkumaan kaupungissa luontevana osana arkea. Myös näin voisimme vahvistaa kasvavien kaupunkilaisten luontaista omistajuutta kaupunkia kohtaan. Oi kaupunkielämän renessanssi, koita jo!