Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) kaupunki–maaseutuluokituksen perusteella laskettu Suomen kaupungistumisaste vuoden 2020 väestötiedoilla on 73%. YK:n mukaan noin 70% maailman väestöstä tulee asumaan kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä. Kaupungistumisen globaali megatrendi siis jatkuu, mutta kuinka se koskettaa meitä? Olemme trendin harjalla. Vai olemmeko sittenkään? Kaupungistumiskehitystä mitataan eri maissa eri tavoin ja näin ollen maiden välinen vertailu on vaikeaa. Kaupungistumista mitattaessa vaihtoehtona kaupungissa asumiselle on maalla asuminen. Vaikka suurin osa meistä asuu näin mitattuna kaupungissa/kunnassa, suurin osa niistä on aika kaukana kaupungista. Globaalisti ajateltuna kaupunkimme eivät ole kovin kaupunkeja.
SYKE:n kaupunki-maaseutuluokituksen mukaan olemme kaupungistumisasteeltamme kovin kaupunkilaisia, mutta kansallisidentiteettimme taitaa olla vielä aika vahvasti maalla ja metsässä, jossain juurakossa jurottamassa. Meistä enemmistö asui maalla vielä suurten ikäluokkien (babyboomers) syntyessä ja vasta 1970-luvulta alkaen olemme eläneet pääosin kaupungeissa (tai kaupungeiksi kutsumissamme taajamissa). Toki on huomionarvoista, että Tilastokeskuksen mukaan Suomen uudet suurimmat elossa olevat ikäluokat ovat tämän päivän kolmenelikymppiset eli me milleniaalit, jotka olemme syntyneet ja kasvaneet kaupungeissa. Palaan kuitenkin kysymykseen millaisissa kaupungeissa? Jos suuret ikäluokat kasvoivatkin maalla niin ainakin siinä maailmassa, mihin he syntyivät, kaupungit taisivat tarkoittaa jotain aivan muuta kuin meille milleniaaleille, joista suurin osa on tilastollisesti syntynyt kaupunkiin (eli todennäköisimmin omakotimattoon, sillä puolet meistä suomalaisista asuu omakoti- tai paritalossa tai betonilähiöön, kiitos 1960-80-lukujen kaupungistumisbuumi!).
Kelailenpas hätäisesti historiaa 1950-luvulta alkaen
Millaisia olivat suomalaiset kaupungit 1950-luvulla verrattuna 1990-luvulle ja taas tähän päivään? Aloitetaan 1950-luvusta. Huomion arvoista on, että 1950-luvun alussa esim. Uudenmaan lääni ei vielä erottunut väestömääränsä puolesta muista suurimmista lääneistä Suomessa. 1950-luvulla elettiin vielä kolmen kuntamuodon aikaa: kaupungit (35), kauppalat (32) ja maalaiskunnat (481) ja useita kaupunkeja ympäröi tuolloin maalaiskunta (viimeinen lakkautettu maalaiskunta oli Jyväskylän mlk, vasta 2009). Eri kuntamuotojen väleillä oli selkeät juridiset erot ennen kuntalakia 1976. Vuonna 1995 säädetyn kuntalain jälkeen Suomessa oli jäljellä vain yksi virallinen kuntamuoto: kunta ja mikä tahansa kunta sai käyttää itsestään kaupunkinimitystä, mikäli piti sitä asianmukaisena. Vuoden 1995 kuntalaissa erotettiin poliittinen ja hallinnon johtaminen toisistaan, säädettiin oikeussäännökset kunnallishallinnon yleisestä järjestämistavasta ja korostettiin kuntalaisten osallistumisoikeuden toteuttamista. 1990-luvulle päästyämme olimme jo lähteneet keskittymään selkeästi kasvukeskuksiin (Helsinki, Turku, Tampere ja Oulu lähiympäristöineen) ja Itä-Suomesta oli alkanut tulla muuttotappioaluetta.
Kaupunkirakennustaiteen (yritän muuten puhua nykyään arkkitehtuuritermin sijaan rakennustaidetermiä käyttäen, koska rakennustaidetermi tuntuu vaativan enemmän kohteensa arkkitehtoniselta laadulta, arkkitehtuuriteminä puolestaan voi olla mitä vaan sontaa) näkökulmasta 1950-luvun kaupunki taklasi sodan jälkeistä asuntopulaa (esim. Helsingissä asuttiin vielä jopa pommisuojissa). Alivuokralaisuus oli yleistä ja kosketti myös perheitä. Asuntopula lähti laajentamaan kaupunkeja ja esikaupunkialueet alkoivat kehittyä uusina, yhtenäisinä avauksina kuten esimerkiksi Herttoniemi ja Maunula Helsingissä. Asuntopulan taklaamiseksi keskityttiin asuinrakentamiseen ja näin 1950-luvulla syntyi ensimmäiset nukkumalähiöt, jotka kuitenkin 1960- ja 1970-luvun elementtitalolähiöihin verrattuna ovat vielä verrattain ilmeikkäitä. Ajalle uskollisesti rakennustaide ilmentää pyrkimystä mukauttaa erityyppiset asuinrakennukset väljästi maisemaan.
Lähiöistä kantakaupungin jatkeisiin
1990-luvulla asuinrakentamisessa elettiin kokonaisuudessaan laman myötäistä hiljaiseloa. Vuosi 1990 on kuitenkin asuinrakentamisen historiassa merkittävä piikki, sillä Suomessa rakennettiin tuolloin yli 26 000 asuinrakennusta. Tämän vuosikymmenen lähiöistä mainittakoon Helsingin Ruoholahti ja Pikku-Huopalahti. Näissä molemmissa merkittävissä aluekehityshankkeissa lähdettiin kasvattamaan kaupunkia sen sijaan, että olisi jatkettu edellisille vuosikymmenille tyypillisten erillisten nukkumalähiöiden toteuttamista. Kriittinen massa kuitenkin unohtui. Mittakaavaltaan Ruoholahti ja Pikku-Huopalahti tavoittavat aitoa, elävää kaupunkia (jotain silti puuttuu ja mistähän sen saisi …).
Tämän päivän kaupunkia laajennamme edelleen merkittävinä aluekehityshankkeina kantakaupungin jatkeeksi esimerkiksi Kalasatamassa ja Jätkäsaaressa. Ollaan jossain määrin uuden paradigman äärellä suhteessa 1990-luvulle. Toteumaa pääsemme mittaamaan tulevaisuudessa. Lähiötä emme enää rakenna. Se on jotain, jonka arvot eivät vastaa tämän päivän kaupunkikehityksen tarpeita. Kaupungistamme mieluummin vanhoja lähiöitä ja laajennamme kaupunkikeskustoja. Lähiön ja kaupungin keskeisin ero taitaa olla toiminnallisuudessa. Lähiöt rakennettiin koteja varten, kun taas kaupunkeja rakennetaan koko elämää varten.
Asumistoiveet ovat kaupungistuneet – hei me ollaan ehkä kohta oikeasti kaupunkilaisia!
Valtioneuvosto julkaisi juuri paljon odotetun Asukasbarometrin 2022, uutisoiden julkaisua otsikolla: Urbanisoituminen muuttaa asukkaiden tarpeita. Tutkimuksen mukaan kaupunkialueilla asuvat ovat pääosin tyytyväisiä omaan elinympäristöönsä. Huomion arvoista on, että suhteessa edelliseen (vuoden 2016) tutkimukseen asumistoiveet ovat kaupungistuneet. Kerrostaloasumisen suosio on kasvanut ja peruspalvelujen sijaan toivotaan aiempaa enemmän vapaa-ajanpalveluja, kuten kahviloita, ulkoliikuntapaikkoja ja muita elämyspalveluja. Olemmeko vihdoinkin siirtymässä kohti perinteistä eurooppalaista kaupunkilaisuutta? Ehkä lähiömme seuraavat perässä!
SYKE:n toukokuussa 2021 julkaisemassa Kestävä tulevaisuus rakennetaan kunnissa -julkaisussa, on kiinnostava kaavio tuolloin 310 kunnan (vuonna 2023 Suomessa on 309 kuntaa) kaupunki-maaseutuluokituksesta. Kaaviossa kunnat on jaettu kuuteen eri luokkaan kolmijaolla kaupunkialue, kaupungin ja maaseudun väliin jäävä kehysalue ja maaseutualue niin, että laskettiin, mitä näistä kolmesta kunta edustaa väestömäärältään ja maapinta-alaltaan. Kaavion mukaan vain seitsemän kunnan pinta-alasta suurin osa on kaupunkialuetta (ja myös suurin osa väestöstä asuu kaupunkialueella). Toisessa ääripäässä kunnistamme ovat ne 227 kuntaa, jonka maapinta-alasta suurin osa on maaseutua (ja myös suurin osa väestöstä asuu maaseudulla). Näihin kahteen ääripäähän mahtuu molempiin meistä noin neljännes (kaupunkialueella 1,27 miljoonaa suomalaista ja maaseudulla 1,25 miljoonaa suomalaista). Näiden kahden ääripään väliin jäävät ne neljä luokkaa, jossa meistä asuu noin puolet (lähes 3 miljoonaa suomalaista).
Lähiön ja kaupungin erona on mm. riittävä kriittinen massa palvelujen monipuolisuuden turvaamiseksi ja kaupunkirakenteen mittakaava ja tilahierarkia eli ehkä ne Jane Jacobsin neljä kestävän kaupungin periaatetta on hyvä lähtökohta, kun pohditaan millä stepeillä me kaupunkilaiset saisimme asumistamme kaupungeista vähitellen kaupunkeja!