Yksi lempiplacemakereistäni Päivi Raivio jakoi tänään LinkedInissä Guardianin maanantaisen artikkelin, joka on upea esimerkki visuaalisesta viestinnästä. Paljon palkitun kanadalaisen kuvittajan Julia Louise Pereiran sarjakuva on otsikoitu: Cities need to be redesigned for the climate crisis. Can they make us happy, too?

Vastaus on tietysti: kyllä! Uskon, että ilmastokestävät kaupungit ovat tulevaisuutemme ja, että ne, jos jokin, tarjoavat mahdollisuuden onnelliseen elämään. Siksi tässäkin nyt kirjoitan. Onnellinen kaupunki on foorumi kerätä ja jakaa konkreettisia ideoita, mahdollistaaksemme onnellista elämää kaupungeissa.

Jos tarkoitukseni olikin jakaa Pereiran kuvituksia, niin en toki voi ohittaa Raivion placemakingiä ilman pientä nostoa. Raivio on puolet RaivioBumann-designkaksikosta, joka tekee kaupunkimuotoilua leikkisästi. Kaksikon kynästä on esimerkiksi Bright Swing, valokeinu, joka on interaktiivinen installaatio, jossa yhdistyvät leikki ja liike. Heiluvan liikkeen rytmi tuottaa energiaa keinun valaisemiseen.

Mainita täytyy myös kaksikon Parkly, kaupunkitilojen legosetti, joka muuttaa julkiset paikat modulaarisella, skaalautuvalla ratkaisulla, luoden alustan hengailulle, kaupunkikuvaa vihertäen.

Tässä kirjoituksessani haluan nostaa visuaalisen viestinnän merkitystä! Sanat ovat äärimmäisen tärkeitä ja mahdollistavat paljon ja kuitenkin kuten sanomme, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Niinpä haluan jakaa kanssanne yhden lempikuvistani, joka on ruotsalaisen taiteilija Karl Jilgin Ruotsin tiehallinnolle tekemä koskettava teos.

Kuvituksen viesti on selvä: katu on kuoleman kuilu, kielletty vyöhyke, jonka reunojen olemattomilla kaistaleilla meidän jalankulkijoina on parasta yrittää olla olematta olemassa ollenkaan.

Visuaalisesta viestinnästä puhuttaessa en voi ohittaa kaupunkisuunnitteluidoliani arkkitehti, taiteilija Matti Visantia ja hänen mainioita sarjakuviansa ja kauniita akvarellejansa. Visannin kaupunkisuunnittelullisia taidonnäytteitä voi nauttia Pikku-Huopalahdessa, Länsi-Pasilassa ja tuoreimmiltaan Alppikylässä. Näistä taidankin kirjoittaa ihan oman juttunsa. Mutta tässä maistiainen Visannin taiteesta.

Tässä lienee pakko mainita myös yksi parhaista viime vuosina julkaistuista kirjoista, koska sen voima on nimenomaan kuvituksissa. Kyseessä on tietysti David Simin Soft city.

Eikä siinä vielä kaikki! Kirjasta on itse asiassa juuri valmistumassa suomennos, jonka takana on ihan paras Jani Päivänen. Kirja on kuvitettu suunnitteluideoilla, joilla kaupungista voisi tulla nykyistä toimivampi, viihtyisämpi ja vahvemmin ympäristöönsä kytketty. Selkeät piirrokset ja puhuttelevat valokuvat havainnollistavat oivallisesti ihmisen ja rakennetun ympäristön suhdetta. Ihminen on mittatikku, joka vertautuu rakennuksiin: ihminen katutilassa, kodissa, vehreällä sisäpihalla tai kivijalkapalveluiden käyttäjänä. Yksi teoksen ydinviesteistä on, että kävelyä ja pyöräilyä tukeva liikennejärjestelmä tuottaa kohtaamisia ja elävää katukuvaa eli onnellista kaupunkia!

Ja vielä kirsikkana kakun päällä mainittakoon Marco Te Brömmelstroet, jonka visuaalit on toki ihan oma kategoriansa ja kuten jokainen mainitsemistani taiteilijoista, oman juttunsa arvoinen. Te Brömmelstroet ei itse asiassa tietääkseni ole taitelija, mutta erittäin merkittävä kuvaviestijä alallaan ja siten tämä jääköön teaseriksi, kunnes omistan hänelle oman kirjoituksen.

Kuvien merkityksestä todettakoon vielä se, että toki niitäkin voimme ymmärtää monella tavalla, mutta ei ehkä kuitenkaan niin monella kuin sanoja. Siksi kuvat ovatkin tärkeitä yhteisen ymmärryksen luomisessa. On helpompaa sitoutua sanallisesti kuin kuvallisesti, koska sanojen merkityksen voi määrittää itselleen tavallaan helpommin kuin kuvien. Taidankin pyrkiä jatkossa kirjoituksissani jakamaan vähintään yhden kuvan jokaista tuhatta sanaa kohden!