Valtakunnan media Helsingin Sanomat julkaisi viimeviikolla (HS 22.1.) töölöläisen äidin mielipiteen otsikolla: ”Älä näytä lapselle huonoa esimerkkiä liikennevaloissa”. Mielipiteessä tuodaan esiin liikennesääntöjen opettamisen vaikeutta lapsille, kun muut liikkujat eivät sääntöjä noudata. Tunnistan haasteen omakohtaiseksi. Vanhempana olen ollut samassa tilanteessa: opettamassa lapsilleni, että katu ylitetään aina vain merkitystä kohtaa (suojatie) ja liikennevalo-ohjatussa risteyksessä noudatetaan liikennevaloja. Tästä pidän kiinni vieläkin, nyt teinien kanssa liikkuessani. Täytynee tunnustaa heti perään, että ilman lapsia liikkuessani, vähät veisaan liikennesäännöistä niin kauan, kun en riskeeraa omaani tai muiden kanssakulkijoiden välitöntä liikenneturvallisuutta. En vain missään tilanteessa näe järkeväksi kävelijöiden seisottamista liikennevaloissa huvin vuoksi. Ilmiö on ikävä kyllä lähes päivittäinen ainakin Helsingin kantakaupungissa. Ja tähän samaan hengenvetoon todettakoon, että samaiseen ilmiöön liittyy myös katualueiden toiminnallisen jaon epäsuhta. Erityisesti viikonloppuisin jalkakäytävät ovat todella ruuhkaisia ja yhden korttelin välin käveltäessä käyttää runsaasti mitoitettuja ajokaistoja melkein parhaimmillaankin vain yksi ajoneuvo. Pitänee pistää pystyyn yhden naisen tutkimuslaitos ja istahtaa Fredan varteen laskemaan ohikulkijoita jonain kauniina kevätpäivänä, kun aurinko tavoittaa nämä leveysasteet. Palaan siis tähän!
Töölöläisen äidin huoli on aito: ”On valtavan vaikeaa opettaa lapselle helppojakaan liikennesääntöjä, jos ne eivät kosketa kaikkia.” Mutta onko paras ratkaisu seisottaa kävelijää liikennevaloissa? Kävelijä on kulkijoista se, joka ei kykene omalla liikkumisellaan satuttamaan muita liikkujia, mutta jota muut liikkujat (kulkuneuvolliset) potentiaalisesti pystyvät satuttamaan. Siksi kävelijän tulisikin olla liikkuja, jolla on aina etuoikeus liikenteessä muihin liikkujiin nähden. Erityisesti tiiviissä kaupunkiympäristössä, jossa tavoittelemme ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää kaupunkia, tulisi kävelijän olla itsestään selvästi etuoikeutettu liikkuja. Kävelijän etuoikeus ei tietenkään koske liikkumisympäristöjä, jotka on suunniteltu ja toteutettu ensisijaisesti muille kulkumuodoille. Näistä mainittakoon esim. kiitoradat, rautatiet, moottoritiet, hiihtoladut muutaman nimetäkseni.
No miten voisimme suunnitella ja toteuttaa käveltävämpää lapsiystävällisempää kaupunkiympäristöä? Käveltävän lapsiystävällisen kaupunkiympäristön suunnittelu edellyttää eri tekijöiden, kuten turvallisuuden ja saavutettavuuden huolellista huomioon ottamista. Voimme luoda turvallisempaa jalankulkuympäristöä suunnittelemalla kadut niin, että risteykset ovat hyvin merkittyjä ja opastettuja ja, että pyöräilijät, autoilijat ja muut ajoneuvoliikkujat ovat tietoisia jalankulkuliikenteestä. Tässä tärkeänä keinona voidaan käyttää esimerkiksi ajoneuvoliikenteen hidastamistoimenpiteitä. Liikennettä voidaan hidastaa käyttämällä nopeusrajoituksia ja/tai kaupunkirakenteellisia ratkaisuja. Esimerkiksi ajoratojen kaventaminen rakenteellisesti on erittäin toimiva hidaste. Myös ajoradan mutkikkuus suorankin katualueen puitteissa pakottaa ajoneuvon kuljettajan aktiivisemmaksi. Lisäksi eritasoratkaisut, kuten korotettujen jalkakäytävien vieminen ajoradan yli korotettuna suojatienä voi olla toimiva ratkaisu, ellei yksitasoinen shared space -ratkaisu ole toiminnallisesti mahdollinen koko katualueella.
Pelkkien katualueiden huomioiminen ei tuota käveltävää lapsiystävällistä kaupunkiympäristöä. Käveltävässä kaupunkiympäristössä olennaisena tekijänä ovat kattavat lähipalvelut, sujuva joukkoliikenne ja pyöräilyn houkuttelevuuden lisääminen. Päivittäisten tarpeiden, kuten kaupat, koulut ja terveysasemat tulee olla helposti saavutettavissa niin kuin myös yhteisöllisyyttä mahdollistavien kaupunkitoimintojen kuten leikkipuistot, pelikentät, lähimetsät ja yhteisöpuutarhat. Nämä toiminnot voivat tarjota mahdollisuuksia leikkiä ja kohdata toisiamme, ja ne voivat myös edistää fyysistä aktiivisuuttamme ja henkistä hyvinvointiamme. Näin voimme luoda kaupungista turvallisempaa, käveltävämpää ja leikittävämpää ympäristöä meille kaikille! Kävellen saavutettavuus vähentää autolla liikkumisen tarvetta ja tekee alueesta siten käveltävämmän. Käveltävämpi kaupunki on myös autoiltavampi niille, joille ja/tai silloin, kun kävely tai muut kestävät kulkumuodot eivät ole mahdollisia vaihtoehtoja.
Eikä siinä vielä kaikki. Liikennettä tulee tarkastella laajempana kokonaisuutena. Sen lisäksi, että parannamme kävelijän liikkumisoikeuksia ja -olosuhteita liikenteessä voimme pyrkiä vähentämään ajoneuvoliikennettä rakenteellisesti. Ajoneuvoliikenteestä suuri osa on henkilöautoliikennettä, ja siksi onkin tärkeää kannustaa suunnitteluratkaisuilla julkisen liikenteen ja pyöräilyn pariin. Julkisen liikenteen helppokäyttöisyyttä voidaan tukea pysäkkien saavutettavuuden varmistamisella ja riittävällä aluetehokkuudella, jolla voidaan varmistaa riittävää asukastiheyttä ja siten joukkoliikenteen palvelutiheyttä. Selkeät ja sujuvat pyöräkaistat, turvalliset ja suojatut pyöräpysäköintipaikat sekä yhteiskäyttöpyörät kannustavat pyörän selkään.
Käveltävä lapsiystävällinen kaupunkiympäristö on kaikkien kaupunkilaisten asia. Olemme kaikki olleet joskus lapsia ja voinemme siten samaistua lapsen asemaan olimme lapsellisia tai emme. Kirjoitin syyspuolella segregaatiokehitys-teemasta otsikolla: Onnellinen kaupunki on ihmisten kaupunki eli kaikkien kaupunki. Lähtökohtana kirjoituksessa on ajatus, että ollakseen hyvä ja turvallinen jokaiselle kaupunkilaiselle, tulee kaupungin toimia sen heikko-osaisimmalle käyttäjälle eli lapselle. Kirjoituksessa avataan kaupunkisuunnittelun keinoja segregaatiokehitykseen puuttumiseksi. Tästä saakin hyvän aasin sillan kaikkien kaupunkiin eli kuinka käyttäjät tulisi ottaa mukaan suunnitteluprosesseihin. Osallisuus auttaa rakentamaan omistajuuden tunnetta ja ylpeyttä yhteistä kaupunkiympäristöä kohtaan, edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja parhaimmillaan luo yhteisöllisyyttä. Tästäkin täytynee jatkaa lisää omalla postauksella.
Loppukaneettina todettakoon, että käveltävä lapsiystävällinen kaupunkiympäristö ei helpota vain töölöläisen äidin arkea vaan tukee meidän jokaisen terveyttä ja hyvinvointia: siis ylös, ulos ja kävelylle!
Ps. Ai niin kirjoitin jo syksyllä suuren liikennesuunnitteluidolini uuden kirjan myötä samaisesta tematiikasta otsikolla: On tullut aika vallata kadut takaisin autoilta! Postauksessa keskityn liikennekieleen ja kuinka se estää meitä näkemästä totuutta siitä, mitä kaduillamme oikeasti tapahtuu … Ja kesäkuussa Kestävän Kivistön manifestin ensimmäisestä periaatteesta: Kävelijä aina ensin, jossa avaan vähän elävän kaupungin edellytyksiä. Kuinka tarvitaan kompaktia kaupunkirakennetta, sopivaa väestötiheyttä, otollisia kävelyetäisyyksiä sekä fyysisesti ja toiminnallisesti laadukkaita kaupunkitiloja. Ja tietysti muistutan, että elävän kaupungin ytimessä on ihminen, joka kävelee ja pysähtelee ja tuo siten elämän kaupunkiin. Sitä tekee myös lapsi-ihminen. Siksi kaupungin tulee toimia meille kaikille.