Uudenmaan liitto julkaisi viime syksynä (21.9.2022) Helsingin kaupungin kanssa yhdessä tekemänsä tarkastelun asumiseen liittyvistä maankäyttötarpeista otsikolla: Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita. Lähtökohtana oli tutkia, kuinka paljon maapinta-alaa asukasta kohti erilaiset asuinaluetyypit käyttävät, käytännön esimerkkien kautta (meiltä Kivistöstä tarkasteluun oli otettu osa asuntomessualueesta). 

Tarkastelussa erityiseksi näkökulmaksi on valittu metsäkato ja hiilensidonta. Lisäksi tarkastelu sivuaa myös muita kestävän kehityksen näkökulmia kuten liikkumisen päästöjä sekä sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden näkökulmia. Joskin tarkastelu on sen verran suppea, että ainakin alueanalyysien osalta voidaan puhua vain ekologisen kestävyyden tarkastelusta. Voinette arvata, että tarkastelu kolahti meikäläiseen. Enkä ollut ainoa! Syyskuussa ja vielä lokakuussakin kohistiin. Kaikille ei riittänyt pelkkä kohina. Helsingin sanomat uutisoi 7.10.2022: “Helsingin tilaamaa rakentamisselvitystä ideologiseksi kritisoineet tutkijat Mari Vaattovaara ja Anssi Joutsiniemi ovat mukana Pientaloteollisuuden rahoittamassa projektissa. Tutkijat saavat tutkimuksestaan palkkion projektin rahoittajilta.” Eikä siinä vielä kaikki!

No, mutta palataanpas vielä hetkeksi tähän kyseiseen tarkasteluun ja sen tuottamiin johtopäätöksiin. Ensinnäkin kenenkään ei tarvinne yllättyä johtopäätöksestä, että “eri asuinaluetyyppien maapinta-alatarve korreloi metsäkadon, hiilensidontavaikutusten ja liikkumismuotojen kanssa”. Ja, että “mitä tiiviimpi alue, sitä vähemmän maapinta-alaa asukasta kohti tarvitaan, sitä pienemmät ovat vaikutukset hiilensidontaan ja sitä paremmat edellytykset kestävään liikkumiseen. Tiiviillä alueilla tarvitaan myös infrastruktuuria (kadut jne.) huomattavasti vähemmän asukasta kohden kuin väljillä alueilla. Maapinta-alan lisäksi tällä on merkitystä myös kuntatalouden ja palvelujen saavutettavuuden kannalta.” Todella tärkeitä huomioita, joka herättää miettimään missä on kaupunkisuunnittelun kokonaiskaavataloustarkastelut, jotka huomioivat alkuinvestointien ohella koko elinkaarta. Ja missä on (hiili)hintalappu olevalle, joka puretaan (rakennukset), kaadetaan (metsät), kaivetaan/räjäytetään (maaperä)?

Kivistön keskustan kaavarungossa tuomme esiin kokonaiskaavataloustarkastelun merkityksen, jonka jälkeen olemme kaavoittain lähteneet kehittämään toimintamallia tähän. Sellaista edes karkeaa tarkastelua alueittain olisi suonut tuotavaksi tähän Uudenmaanliiton ja Helsingin kaupungin tarkasteluun. Ehkä saamme sellaisen jatko-osana? Ja saimme tai emme niin tavoitteemme luoda koko kaupunkialueelle kattava kokonaiskaavataloustarkastelumalli tuo jo pelkän Vantaan kaupunkialueen myötä ajan kanssa hyvin näkyväksi vaihtoehtojen kirjon.

Kokonaiskaavatalous ei ole ainoa asia mikä olisi tarkastelua syventänyt. Olisipas parasta saada tähän erilaisia lisätarkasteluja kuten: kuinka käveltäviä, leikittäviä, terveellisiä, turvallisia ja inhimillisiä eri aluetyypit olivat. Tällainen suppea aluetarkastelu ei tietenkään voi vastata kaikkeen. Ja tässä tapauksessa tavoitteenakin oli vain todistaa johtopäätöksiinkin kirjattua väittämää todeksi: “Tiiviin yhdyskuntarakenteen hyödyt ovat kiistattomia, kun kasvua halutaan ohjata kestävästi.” Tästä päästäänkin asian ytimeen: väittämästä on unohtunut toiseksi viimeinen sana “ekologisesti”. Nyt vaan jatkotarkasteluja odotellessa, joissa sitten alueanalyyseihin tuodaan myös kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden ulottuvuudet mukaan.

Mutta mikä olikaan se kohinaakin kovempi meteli, joka ylitti uutiskynnyksenkin moneen kertaan? Vaattovaaran ja Joutsiniemen kohuttu raportti: “Pientalot kaupungissa – Asuntopolitiikan ja kaavoituksen käyttämätön resurssi” ei itse asiassa ole sisällöllisesti ihan niin hassu mille se tuolloin melkein vuosi sitten tuntui. Nyt nukuttuani useammankin yön yli voin allekirjoittaa useita heidän kirjauksistaan (joskin raportin sisällön ja rahoittajatahon hieman epäilyttävä yhteys kyllä edelleen tuntuu hassulle). En ehkä ihan allekirjoittaisi esipuheen ajatusta (jolla kirjoittajien oli kaiketi pyrkimys provosoida): “Kaupunkisuunnittelun laatu on kärsinyt kerrosalatavoitteiden määrien kasvaessa ja kestävän kaupunkirakenteen kysymyksiä ratkotaan pääosin mekaanisesti. Suunnittelijan työkalupaletti on kaventunut ja rajautunut vain kerrostalojen sommitteluun. Maamme parhaimmat kaupunkitilat ovat aina koostuneet erilaisten ja erikokoisten rakennusten muodostamasta kudelmasta aina Helsingin Munkkiniemestä Espoon Tapiolaan ja moniin pienten kaupunkien viihtyisiin keskustoihin. Tätä suomalaista laatua ja mittakaavaa tulisi voida suunnitella myös kasvavilla kaupunkiseuduilla. Pelkällä suuren mittakaavan kerrostalotuotannolla ei hyvän kaupungin monipuolisuutta voida saavuttaa.” Tähän väliin pitäisi tietysti nyt tuoda tiivisanalyysit Munkkiniemestä ja Tapiolasta, koota rinnalle ne kaikki muut maamme parhaimmat kaupunkitilat. Niin, ja maailman parhaimmat, jotta tiedettäisiin mistä puhua. Ehkä ensi kerralla sitten. Nyt nimittäin kahlaillaan raporttia vähän pidemmälle.

Johdannossa pääsemme jo asian ytimeen: “Kaupunkisuunnittelumme nykytilaa voidaan myös kuvata demokratian ja asuntopolitiikan kriisinä, kun lopputuloksena on kaupunkien osalta pienenevä mutta yhä kalliimpi asuminen hotellihuoneen kaltaisissa asunnoissa etäällä luvatuista palveluista.” Tiukkaa asiaa, josta meinaan melkein lähteä aasinsillalle tämän päivän asuntorakentamiseen ja esim. jatkuvasti pieneneviin makuuhuoneisiin, joissa tuskin mahtuu kääntymään (saati, että sängyn voisi kääntää toisinpäin tai sijoittaa vaihtoehtoisilla tavoilla). Ja siihen kuinka tehostamismielessä lanaamme nyt 60-80-luvun asuntokantaa ja korvaamme ne näillä 2000-luvun luukuilla. Eihän ne nyt niin kovin kauniita ole (vrt. 1900-luvun alkupuoliskoon), mutta kun tämä 2000-luvun ekojen vuosikymmenten tuotanto alkaa ikääntyä eikä enää houkuttele meitä, koska se ei olekaan uutta. Niin mikä niissä vetoaa. 60-80-luvun tuotannossa sentään pohdittiin vielä asumisen laatua, näkymiä, päivänvaloisuutta, arjen toiminnallisuutta. Tää meinaa taas luisua aivan väärille raiteille. Eli palataanpas Vaattovaaran &co raporttiin, joka ei ainoastaan ilahduta lukijaa vaan tarjoaa myös sisustuselementin, joka kyllä taisi lopulta jäädä toimiston pöydälle pölyttymään, sen sijaan, että olisi löytänyt tiensä toimiston seinälle (vaikka tämä herätti niin paljon hilpeyttä, että kyllä tälle nyt jonkun pienen seinän palan olisi voinut uhrata):

Ainut asia mikä tässä ei kaavoittajaa naurattanut oli kuvateksti. Nimittäin, jos maailmalla pyörii uskomus kaavoittajan kaikki voipaisuudesta, niin otetaanpas rooli haltuun ja pistetään tuulemaan! Vitsit sikseen, sillä uskon kyllä oikeasti, että kaavoittaja voi halutessaan vaikuttaa näihin kymmeneen kohtaan, mutta pointti ei taida ollakkaan se, että kaavoittaja katselisi maailmaa kemmien valossa vaan, että kaavoittaja liian usein “tekee vaan duunia” (niin kuin meistä niin moni täällä lottovoittajien synnyinmaassa). Ts. Halutessaan kaavoittaja voi vain möllöttää kemmikuplassa ja tuhota maailmaa, sen sijaan, että ottaisi tekosistaan vastuun ja hoitaisi omalta osaltaan maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille (planeetalle kokonaisuudessaan). Kenen pitäisi ottaa vastuu kaupunkisuunnittelusta, demokratiasta, asuntopolitiikasta … mitä näitä nyt on? Voiko vastuun jättää yksittäisen kaavoittajan varaan? Ei ehkä kokonaan, mutta vähän kyllä ainakin! Kyllä meidän jokaisen tulisi ammattietiikankin ohjaamana ottaa yhteisvastuuta kokonaiskestävyydestä, koska pienistä puroista kasvaa suuri virta.

Ja sitten hyppäänkin railakkaasti suoraan raportin johtopäätöksiin, jossa tutkijat ehdottavat ratkaisua kaupunkien kasvun haasteeseen vastaamiseen kestävällä tavalla: “Ehdotamme niin kaavoituksen kuin asuntotuotannon radikaalia monipuolistamista.”. Raportin mukaan nykyistä suurtuotantoa ylläpitäviä tekijöitä ovat:

• ”rakennusliikkeiden toiminnan kustannustehokkuus,
• kansainväliset hankekehittäjät
• ja tuoreet valtion MAL-sopimukset.

Ehdotuksen tavoitteena on nykyistä vaihtelevampi kaupunki, jonka saavuttaminen saataisiin käyntiin kaupunkien omalla päätöksellä tavoitella kemmien sijaan laatua. Tässä nyt ei ole mitään uutta! Tätähän me olemme ainakin Vantaalla jankanneet kaupunkisuunnittelijoiden keskuudessa jo monta vuotta. Oikeiden mittarien löytäminen on vain niin kovin haastavaa! Ehkäpäs liikkeelle voisikin lähteä kemmitavoitteesta luopumisesta. Ehkä se avaisi meille jotain aivan uusia näkökulmia. Ehkä meillä olisi sitten aikaa keskittyä esim. Kivistön keskustassa kaavarungon Kestävän kaupungin manifestin suunnitteluperiaatteiden tsekkilistojen kehittämiseen suunnitellusti. Tavoitteet meillä jo on korkealla, kunhan ne saadaan kiilattua yhteisiksi, ohi kemmien!

Tässä taas yksi aihe, jota pitäisi penkoa lisää. Annetaanpas ajan kulua ja nukutaan jonkun yön yli niin ollaan taas viisaampia. Tai ehkä joku jo viisastunut on jaksanut lukea tähän saakka ja avaa ystävällisesti sanaisen arkkunsa tähän alle, jotta voimme muutkin viisastua lisää.